Jättiläinen. Ohjaus: Aleksi Salmenperä. PO:Joonas Saartamo, Jani Volanen, Peter Franzén, Saara Kotkaniemi. 92 min. K12. 2016.
Aleksi Salmenperän (Miehen työ, Paha perhe) ohjaama Jättiläinen on universaali tarina ”riittävän korkeaotsainen tarkoitus pyhittää keinot” –ajattelusta. Vinkkinä Michael Moorelle, kyllä sitä riittää kökkökasojen pöyhimistä myös Suomen perukoilla. Kun kansakunnan etu vaatii, ympäristöarvot ja normit voidaan ohittaa suuremman edun vuoksi. ”Mitä nyt parista järvestä, niitä on Suomessa tuhansia”.
Talvivaaran nikkeliesiintymä paikannettiin jo vuonna 1977. Outokumpu myi oikeudet entiselle työntekijälleen Pekka Perälle vuonna 2003 – kuulemma yhdellä eurolla. Kansallisesti merkittävä 500 miljoonan hanke aloitti toden teolla tuottaa valmista tavaraa vuonna 2009.
Jättiläinen kertaa fiktiivisenä tarinana, tosin todellisuuten nojaten, hämmentävän kertomuksen ”hyvä veli” -järjestelmän, maan tavan ja kansakunnan edun sumentamista päätöksistä ja niiden seurauksista. Sanotaan, ettei Suomessa ole korruptiota. Ehkä ei niinkään suoran rahallisen vastikkeen muodossa. Täällä annetaan ennemminkin ymmärtää. Hienovaraisemmin. Valtion etu menee monen muun asian edelle. Kansallisesti merkittävää hanketta on helppo perustella talouden painavilla luvuilla – 2000 työpaikkaa ja valtio satsaa infraan 50 miljoonaa.
Oletko sinä valmis siinä vaiheessa viilaamaan pilkkua jostain ympäristöluvan yksityiskohdista? Ai niin, se osastopäällikön virka on tulossa hakuun – laitetaanko sinulle sellainen?
Monisyisen moraalisen pohdinnan lisäksi elokuvaa voi katsoa yhteiskunnallisena jännärinä, niin ihmissuhdedraamana kuin valtaistuinpelinä. Tiiviisti kuvattu tarina ei osoittele tai alleviivaa, mutta katsojan pitää muistaa seuraavansa fiktiivistä elokuvaa. ”Pitihän tämä arvata” on varmaan monen kommentti tarinan sulle-mulle -asenteen edessä.
Vaikka Talvivaaran kaivoksen kohtalo on tuttu ja lopputulos selvä, intensiivinen puristus jatkuu viime metreille asti. Yhteiskunnallinen pohdinta ei tee elokuvasta puisevaa.
Elokuva ottaa mukaansa heti alkuminuuteilta. Käsikirjoitus yhdistää mainiosti draamaa, faktaa ja uutispätkiä sekä henkilökohtaista kriisiytymistä. Jani Volasen esittämä Talvivaara-hankkeen pomo Pekka Perä on opportunisti ja pelimies. Volanen ei näyttele vaan mies on hypännyt totaalisesti Perän nahkoihin. Volasen ilmeetön hahmo onnistuu kuitenkin tuomaan esille tunnetilojen laajan skaalan. Joonas Saartamon esittämä innokas virkamies hankitaan kumileimasimeksi, jotta suhmuroinnille saadaan tarvittaessa syyllisen kasvot. Saartamon totinen hahmo jää vaikuttavien sivuroolien varjoon. Peter Franzénin esittämä virastopäällikko, kaikkien ystävä ja verkostoituja, on varsinainen ”hyvä veli” -järjestelmän portinvartija. Elena Leeven perheenäidissä on arjen tuskaa ja Saara Kotkaniemen sisäpiiriläinen virittää tunnelmaa monella tasolla. Myös Pertti Sveholmin alkoholisoitunut kehäraakki on vauhtiin päästyään onnistunut valinta.
Jättiläinen on moraalisesti tärkeä elokuva. Jättiläinen on hyvin kirjoitettu ja pätevästi ohjattu elokuva. Jättiläinen laittaa ajattelemaan. ”Mitä jos”? Onko seuraavan ydinreaktorin turvallisuuskäytäntöjä sovittu saunaillassa kostean viikonlopun päätteeksi. Vai onko lupapapereita tilattu dollarinipun voimalla? Mitä jos?
J.A.Kaunisto
